Viime aikoina moni lähipiirin ihminen on menettänyt läheisiään, rakkaitaan.

Tänään ollessani kävelyllä kuulin eräästä. Itkin. Kävelin lisää. Itkin lisää.

On niin kovin vaikeaa sanoa mitään lohduttavaa toiselle. Kun mietin omia vaikeita aikojani, muistan lähinnä ihmisten eleet ja olemassaolon, en niinkään sanoja. Halaukset, sen, että joku soitti, lähetti viestiä, oli siinä. Sanat eivät aina edes ole tarpeen, hiljaisuus voi riittää, kunhan tietää, ettei ole yksin.